Julie Berry: Kunnes kerron totuuden

IMG_1468

Kääntelen päätäni etsien mukavaa asentoa. “Eivätt ne anna periksi ennen kuin ne löytävätt jonkun, jota syyttää Lottien kuolemasta.” Älä itke nyt! “Nytt kun minä olen portto ja huora, minua ei tarvitshe murehtia.”

Kaksi tyttö katoaa mysteerisesti. Toinen löydetään pian kuolleena, mutta toinen pysyy kadonneena kaksi vuotta. Lopulta tyttö palaa takaisin kylään puhekyvyttömänä. Kukaan ei tiedä mitä tapahtui.
Tarina sijoittuu varmaankin 1700-luvulle, vaikea sanoa sen tarkemmin. Aikaan ennen sähköä joka tapauksessa. Päähenkilö on Judith, joka kokee kovia elämänsä aikana. Hän asuu kylässä, joka elää hyvin vanhoillista elämää. Salaisuudet kiertävät hänen elämäänsä varsinkin, kun hän palaa takaisin kahden vuoden jälkeen teiltä tietämättömiltä. Vain hän tietää totuuden tapahtumista, mutta kieli katkaistuna ja kykenemättömänä puhumaan häntä pidetään Paholaisen valtaamana, porttona ja ties minä muuna. Hän kuitenkin jatkaa elämäänsä eteen päin hyväksyen kohtalonsa.
Judith on rakastunut Lucasiin, joka on pari vuotta häntä vanhempi nuori mies. Lucas on myöskin kokenut kovia. Hänen äitinsä lähti toisen miehen matkaan ja isä rajäytti itsensä ja talonsa. Judith seuraa Lucasia tarkasti, ihailee miestä kaukaa, mutta uskoo, että Lucas ei voi koskaan rakastaa häntä nyt, kun kaikki on toisin.
Tarinassa selvitellään pikkuhiljaa tapahtumia. Askel askeleelta ne selviävät. Lukija saa alusta alkaen pieniä vihjeitä tapahtumista ja alkaa tehdä omia hypoteesejä. Salaisuus keriytyy auki hitaasti, mutta vasta aivan viimeisillä sivuilla selviää, mitä todella tapahtuu.
Salaisuus koukuttaa lukijan heti alussa mukaansa, mutta vieläkin enemmän minua koukutti rakkaus. Tarina on kerrassaan kaunis kuvaus nuoren naisen rakkaudesta ja epävarmuudesta. Koko elämänsä Judith on rakastanut ja ihaillut Lucasta, joka ei ole huomannut asiaa mitenkään sen erityisemmin. Judith katoaa ja palatessaan hän särkee sydämensä, kun Lucas kihlautuu toisen tytön kanssa. Samalla Judith kuitenkin toivoo vain ja ainoastaan Lucasin parasta ja tekee kaikkensa tämän puolesta taustalla. Judith on eräänlainen sankari ja pelastaa kylän pariin kertaan. Lopulta hän kasvaa ulos muiden ennakkoluuloista ja puolustaa itseään ja Lucasta kyläläisiä vastaan.
Romaanin kerronta on hieman vaikeaa. Luvut ovat lyhkäisiä ja pomppivat ajasta ja paikasta toiseen, joka vaikeuttaa huomattavasti tarinan seuraamista. Judith kertoo kaiken preesensissä, mikä on erittäin harvinaista. Välillä hän vaihtaa imperfektiin takaumien ajaksi. Mielenkiintoista on, että hän tuntuu ymmärtävän ihmisten luonteita niin hyvin, että häntä voi välillä pitää jopa kaikkitietävänä kertojana.
Rakenne on hyvin vapaa. Kielioppisäännöt rikkoutuvat moneen kertaan, mutta se on virkistävää ja realistista. Haluttu efekti saavutetaan ja se on ainakin minulle helppo ymmärtää. Ymmärrätte, jos luette teoksen. Epätavallinen rakenne on ihastuttava ja koukuttava. Se lisää runollisuutta Judithin jo ennestään runolliseen puhetyyliin.
Tarina on kaunis kertomus kasvamisesta, salaisuuksista, rakkaudesta ja yhteisön paineesta. Judith on ehkä hiukan stalkkeri-tyyppinen rakkaudessaan, mutta se ei haittaa. Hän toivoo vain parasta Lucasille ja se kertoo mielestäni rakkaudesta enemmän kuin moni rakkauslaulu. Hän aikuistuu mitä vaikeimmalla tavalla, eristyksissä yhteisöstä ja monien halveksimana. Häntä joko inhotaan tai halutaan hyväksikäyttää. Vain harva on hänelle oikeasti ystävällinen ilman taka-ajatuksia. Hän on kokenut kovia ja jaksaa silti olla niin ihana ihminen. Se jos jokin opettaa paljon. Yhteisön paine on kauhea, mutta hän suojelee muita oman maineensa uhalla. Tuo uhrautuvaisuus on ihailtavaa ja mietin pitkään, miten paljon rakkaus vaikuttaa elämään. Ehkäpä vielä opimme tästä tarinasta jotain.

Advertisements

Elina Rouhiainen: Jäljitetty (Susiraja 3) SPOILERIVAROITUS

IMG_1248.JPG

Yllättäen Mikael puuttui puheeseen. “Haluaisin vain varmistaa, että ymmärsin oikein. Kaikki, mitä äsken tapahtui, on ihan normaalia teille… teidänkaltaisillenne?”
“Jotakuinkin.”
“Eli te olette…?”
Mitja ehti ensin. “Puolijumalia”

Haluan kiljua, ja lujaa! Olettaako Rouhiainen, että kykenen odottamaan seuraavaa osaa vuoden? Tosi, tosi, tosi ilkeää! Joka kerta, kun lopetan Susirajan lukemisen se on kuin puukko selkään. Tällä kertaa olimme todellakin eri suunnalla kuin koskaan ennen. Suomalaisuus jäi hieman taakse ja etenemistahti nousi uusiin lukemiin.

Lähdetäänpä sitten liikenteeseen. Mikael on tapansa mukaan ihastuttava. Vaikkakin hän ilmestyy vasta puolenvälin paikkeilla. Mitja on ihana ihminen! Vihdoin musiikki saa arvostusta. Siihen on helpompi samaistua kuin kuvataiteeseen. Eipä sillä, että mitään ongelmia olisi aikaisemmin ollut senkään suhteen. Niko jää pahasti taka-alalle, mutta saatan antaa sen anteeksi. Ja se tärkein: Raisa pitää itsensä kasassa.

Rouhiainen on onnistunut naispääosassa hyvin. Olen niin onnellinen, koska Raisa ei ole mikään hempukka, joita on nykyään niin paljon. Olihan tässä uusi poika myös esillä ja vähän ihmettelin oliko se niin tarpeellista, varsinkin kun asiaa ei varsinaisesti käsitelty. Shaun suuteli Raisaa Mikaelin edessä, eikä tapahtunut mitään! Ei se nyt noinkaan toimi. Takaisin asiaan! Raisa pitää päänsä kylmänä ja on vahva ongelmien edessä. Liikaa suojelua, pakko myöntää, mutta saatan antaa senkin anteeksi.

Tosiaan! Suomi ja suomalaisuus jäi tällä kertaa taakse aika paljon. Alku eteni hirvittävällä tahdilla, samoin lopussa pari kohtaa, mutta alku oli häiritsevämpi. Taianomaisesti luvusta toiseen mentäessä aika meni neljä kuukautta eteenpäin. Tapahtumat käytiin pikaisesti läpi ja elämää jatkettiin. Olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän Raisan ja Mitjan sopeutumisesta daimoni-yhteiskuntaan. Mutta ei! Asenne tuntui siltä kuin nykynuori vain olisi onnessaan päästessään askeettisen elämäntavan äärelle.

Mitjan ja Raisan suhdetta pohdin paljon. Odotin enemmän. He tuntuivat kaiken aikaa olevan etäisiä toisistaan. Kokonaisuus muutenkin jäi etäiseksi etenemistahdin vuoksi. Loppu oli kaksipiippuinen juttu. Toisaalta päädyimme onnelliseen ratkaisuun jättäen monta langanpätkää sitomatta, joka hämmensi minua. Jouduin erikseen tarkistamaan, jatkuuko sarja vai ei.

Daimonit oli nerokas keksintö. Olin absoluuttisesti kikseissä, kun Platon otettiin juttuun mukaan. Taitojensa kanssa daimonit ovat oikeastaan voittamattomia. Ja ne taidot! Absoluuttisesti taiteen tekemistä ja ideamaailman hyödyntämistä kaikin tavoin, tosin askeettisissa olosuhteissa. En tiedä, onko tätä keksitty vielä koskaan! Rouhiaiselta hyvä veto, vaikka suomalaisuus katosi hyvinkin paljon. Toisaalta, pidin siitä, että eri mantereilla on eri taruolentoja.

Vanha kunnon ennustus saattaa olla vähän käytetty, mutta toimii taustalla. Kaiken kaikkiaan ongelmista huolimatta loistava fiilis ja kirja on hyllyssä muiden jatkona. Kärsin seuraava osa silmissäni. Odotan loistavaa suoritusta, sillä tämä oli 10-.

Kerstin Gier: Smaragdinvihreä

IMG_1217.JPG

Pukuni kankaalle levisi hitaasti veritahra. Väri kasvoiltani hävisi nopeasti, kunnes iho oli yhtä valkoinen kuin peruukkini. Katselin kummissani, kuinka silmäluomeni värisivät ja painuivat sitten kiinni.

Mitä tästä nyt sanoisi? Kieriskelin hyvässä fiilikseessä koko kirjan ajan. Aamulla heräsin kirja vierestäni ja luin sängyssä yöpuvussa kunnes kirja oli luettu. Muuta en voinut, kun hymyillä.

Gwendolyn toisin kuin minä, on onneton, kierii sydänsuruissa ja yrittää estää epäilyttävän Kreivin suunnitelmat. Hyvinhän se sujuu ilman poikaakin. Samaan aikaan Gideon selvittelee Kreivin salaisuutta.

On mahtavaa, että aikamatkaaminen pyörii jälleen ja on vieläkin hirvittävän sokkeloista. Gwendolyn tapaa isoisäänsä menneisyydessä ja juonii nykyisyydessä lemmikkinsä demoni Xemeriuksen kanssa. Demonin läsnäolo pakottaa hymyilemään lakkaamatta, kun kommenttia tulee vaikka ja mitä.

Salaisuus selviää lopussa. Kreivi yllättää, mutta Gwendolynin menneisyyden arvasin heti ensimmäisessä osassa. Loppu saattoi mennä hieman liian vauhdikkaasti. Siihen olisi voinut panostaa enemmän. Keskellä oli kuitenkin jännittäviäkin tapahtumia, ja pari juttua ensimmäisestä osasta saavat päätöksensä.

Kaikista pienistä miinuksista huolimatta Smaragdinvihreä on loistava päätösosa. Gwendolynin ja Gideonin rakkaus huvittaa. Se on söpöä ja naurettavaa. He ovat tunteneet vajaat pari viikkoa ja ovat ah niin rakastuneita, valmiina kuolemaan toistensa puolesta.

Aikamatkaaminen kiehtoo edelleen ja sokkelot ovat hyvin rakennettuja. Kaikki on helposti ymmärrettävää, joten sarja sopii kelle tahansa. Tietysti, jos et halua ylitse pursuavaa hyvän mielen teinirakkautta, tämä kannattaa unohtaa lukulistasta.

Markus Zusak: Kirjavaras

IMG_1201.JPG

Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. Väärin. He juoksevat minua kohti.

Kirjavaras on Markus Zusakin vuonna 2005 julkaistu tarina, jonka on suomentanut Pirkko Biström. Zusak on syntynyt vuonna 1975 ja on kansallisuudeltaan australialainen. Hänen äitinsä on saksalainen, josta voidaan olettaa Zusakin saaneen inspiraation kirjaan äidiltään.

Kuolema kertoo tarinan Lieselistä, joka elää kasvattivanhempiensa kanssq Molchingin pikkukaupungissa toisen maailmansodan aikaan. Liesel harjoittelee lukemista kasvatti-isänsä kanssa öisin ja saa kirjoista pakopaikan itselleen. Yhdessä ystävänsä Rudyn kanssa hän varastelee kirjoja ja tuo iloa naapurustoon hädän hetkellä. Eniten jännitystä ja onnea kuitenkin Lieselille tuo juutalainen Max, jota hänen perheensä suojelee.

Kirjassa on erittäin sekava rakenne. Teoriassa Kuolema kertoo tarinaa kronologisessa järjestyksessä, mutta käytännössäse ei toimi niin. Kirjan kannessa sanotaan: “kun kuolema haluaa kertoa tarinan”, mutta tarina on Lieselin itse kirjoittamasta elämänkerrasta. Voidaan ajatella, että Kuolema vain lukee tarinan muille. Petyin todella pahasti, kun tämä selvisi minulle lopussa. Ajattelin koko ajan, että Kuolema oli oikeasti seurannut tyttöä.

Kirjan kieli on vaikeaa. Se tuntuu katkonaiselta koko kirjan ajan. Viittaukset tulevaisuuteen sekoittavat ajatuksen, eikä juoni tunnu etenevän. Saksalaiset kirosanat maustavat kieltä mukavasti, mutta eivät tee tekstiä mielekiintoisemmaksi. Tapahtumat tulevat kuin harson läpi. Kyseessä on kuitenkin historiallinen nuortenkirja. Kuoleman kertomasta tarinasta voisi saad ahirvittävän puhuttelevan ottaen huomioon toinen maailmansota-aiheen, joka tarjoaa paljon realistisia ja puhuttelevia teemoja. Lieselin varastaessa ensimmäisen kirjansa tai etsiessä Maxia vangittujen joukosta, tapahtumissa ei vain ole voimaa. Kaikki puuroutuu yhdeksi harmaaksi klöntiksi, jota värittää ainoastaan Kuoleman omat huomautukset itsestään ja työstään.

Teoksen sanoma on tärkeä, vaikka “Kuoleman kertoma tarina” muuten onkin pettymys. Ystävyys on teoksen kantava voima, jonka pystyy kaiken harmauden keskeltäkin huomaamaan. Se näkyy suuresti Lieselin suhteesta Maxiin, Rudyyn seka kasvatti-isään. He saavat toisistaan voimaa ja selviävät sillä vaikeista paikoista. Kuolemaa voi myöskin pitää eräänlaisena teemana. Se esitetään teoksessa jokaista odottavana, lautturin kaltaisena henkilönä tämän maailman ja Tuonpuoleisen välillä.

Lopulta teos ei anna paljoakaan ja tarina tuntuu merkityksettömältä. Kuolemaa ei kuitenkaan ole syytä pelätä tämän jälkeen, sillä hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä.

PS. Huomatkaa, että tämä arvostelu ja luettu kirja kuuluivat koulutehtävääni. Arvostelu on ohjeiden mukaan tehty tekstitaidon vastaus-harjoitus, jonka vuoksi teksti ei ole tavallisinta tyyliäni.

P. C. Cast & Kristin Cast: Määrätty (Yön talo 9)

IMG_1159.JPG

“No”, sanoin kuulle. “Ainakaan sieluni ei ole enää pirstaloitunut enkä minä ole uneton, tuonpuoleisessa haahuileva miltei-haamu.” Tuon hilpeän mietteen perään lausuin ääneen seuraavan mieleeni nousseen asian: “Kaipaan Heathia niin kamalan paljon.”

Kerron teille nyt tarinan. Se menee näin: Olipa kerran tyttö (siis minä), joka koulun elämysliikuntakurssilla joutui melomaan inkkarikanootilla aivan liian pitkän matkan. Hän oli suhteellisen hidas ja alkoi väsyä melomiseen. Joka mutkan jälkeen hän odotti loppua, mutta se ei koskaan tullut.

No okei! Se oli dramaattista ja liioiteltua. Pääsimme lopulta loppuun, mutta kärsimys oli pitkä. Sama pätee Yön taloon, paitsi vieläkään emme näe loppua. Mutkia on aivan liikaa jäljellä. En muista enää sarjan alkuperäistä viehätystä ja vetovoimaa.

Kirja ei enää seuraa Zoeyn elämää. Näkökulmia ja sivutarinoita on nyt sata muuta, eikä mikään niistä ole kunnolla kiinnostava. Zoey jatkaa “maailman pelastamista” kaveridensa kanssa, joilla jokaisella on ongelmia muutenkin. Juoni ei oikein kanna enää. Sitä on pitkitetty liikaa. Joka kirjassa ympätään uusia sivujuonia mukaan, eikä pääjuonta oikeastaan huomaa.

Kaikki hahmot alkavat ärsyttää. Erimielisyydet halkovat Zoeyn teinijengiä. Refaim on Nyksin siunaama, mutta kukaan ei pidä häntä luottamuksen arvoisena! Ai juu! Unohdinko mainita, että Nyks ei vaivaudu tekemään mitään kun kasa teinejä säätää keskenään ja yrittää saada pimeyden voitettua. Ei se toimi näin…

Zoeyn miessäädöt jatkuvat jotakuinkin samaan malliin. Teinidraamaa rakennellaan samalla tavalla kuin aina ennenkin, eikä mikään ole ikinä hyvin. Olen lopen uupunut miesten “Kumpa Zoey rakastaisi minua edes vähän. Voisin jakaa hänet viiden muun kanssa, kunhan hän antaisi osan huomiostaan minulle”- ulinaan. Zoey saapastelee tyytyväisenä ja pyörittää jätkiä mielensä mukaan.

Tiedän, olen puhunut kauan ilman kunnollista pointtia. Faktahan on se, että kyseessä on yhdeksäs osa. Juoni ei enää pyöri ja hahmot ärsyttävät. Fantasiamaailma ei ole uskottava (otetaan huomioon, että se voisi olla pienellä säädöllä). Kaikista ongelmistaan huolimatta luen tarinan loppuun ja uusin sen joskus kokonaan. Ehkä silloin ymmärrän tarinan sanoman.

Rick Riordan: Haadeksen talo (Olympoksen sankarit 4)

IMG_1155.JPG

Percy tiesi surmanneensa paljon hirviöitä, mutta ei ollut koskaan ajatellut asiaa hirviöiden kannalta. Nyt niiden kaikkien tuska, viha ja katkeruus vyöryivät hänen päälleen ja ehdyttivät hänen voimiaan.

Rick Riordan kirjoittaa taas kerran loistavaa tarinaa puolijumalista ja heidän sankaruudestaan. Riordanin tuotantoon kuuluu myös Percy Jackson-sarja, jossa on vain yksi kertoja, poseidonin poika Percy. Siinä Percy ystävineen pelastaa maailman ja nyt sarjassa Olympoksen sankarit hän joutuu uusien ystäviensä kanssa selvittämään jumalten sotkuja.

Percy ja Annabeth ovat joutuneet Tartarokseen ja heidän täytyy matkata siellä nopeasti Kuoleman ovelle, jotta he pääsevät takaisin elämään. Samaan aikaan muut kokevat kaiken laisia ongelmia matkatessaan Kuoleman oven maanpäälliselle puolelle Haadeksen taloon.

Gaia on heräämässä ja puolijumalilla on kiire. Tarinassa seurataan nyt jopa seitsemän henkilön elämää, joka on välillä hieman rasittavaa. Kaikki henkilöt ovat suhteellisen hyviä, mutta kenestäkään ei oikein pääse kunnolla jyvälle, sillä ketään ei seurata pitkään. Näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin. Kaipaisin lisää syvyyttä henkilöiden tutkimiseen.

Yritän olla spoilaamatta kaikkea: Leo pääse sydänsurujen maailmaan ja haluan itkeä, koska se on niin väärin. Tulee Percyn vanhat ajat mieleen tuolla samaisella saarella… Frank kokee jotain suurta itsensä kanssa. Nico paljastaa hieman itsestään, mutta säälin häntä, sillä hänellä on varutunut luonne, eikä hän kykene avautumaan muille. Lisäksi muiden asenne häntä kohtaan ärsyttää. Annabeth ja Percy hoitavat hommansa Tartaroksessa tapansa mukaan tyylillä. Percylle tulee uusia ajttelutapoja, jotka pistävät lukijan miettimään omaa käytöstäön. Piperista ja Jasonista ei paljoa puhuta. Hazel oppii uusia asioita ja kasvaa henkisellä tasolla (toki muutkin harrastavat sitä).

Tuo on vain pintaraapaisu siitä mitä tapahtuu. Minua ärsyttää juurikin se, että kehenkään ei keskitytä kunnolla ja esimerkiksi Leoa ärsyttää Percyn menneisyyden tapahtumat, joka on minusta väärin. Kukaan heistä ei tunne toisen tarinaa kunnolla, eikä liioin syitä päätöksiin. Niitä ei myöskään setvitä hirveästi.

Taattua Riordania kaikella tavalla. Teksti rakentuu melkeimpä kokonaan sarkastisita kommenteista ja asian ytimeen käyvistä pohdinnoista. En nauranut ääneen niin paljoa kuin ennemmin, mutta teksti viihdyttää ja saa lukijan iloiselle mielelle. Suosittelen todellakin. Mikään ei voita puolijumalten tarinoita!

Isabel Abedi: Lucian

20140705-163227-59547799.jpg

“Minä en pystynyt sanomaan mitään, mutta mielessäni pyöri vain yksi ajatus: Halusin osoittaa sinulle, että olin lähelläsi. Halusin koskettaa sinua. Äkkiä tunsin, että antaisin mitä tahansa, jos saisin edes kerran koskettaa sinua. Ja silloin…”

Tiedetään… Lucian ei ole ihan uusimmasta päästä, mutta rakastan sitä niin paljon, että minun on pakko suositella sitä muiden vihatessa. Luin jo kolmannen kerran ja jonakin päivänä hankin sen omaan hyllyyni. Sitä odottaessa voin kuitenkin kerrata lukukokemukseni tässä.

Eli, juttu menee näin: Eräänä tavallisena iltana Rebecca tuntee yhtäkkiä olevansa yksin ja onneton. Tätä tyhjyyttä kuitenkin helpottaa nuori mies, johon Rebecca törmää tämän tästä. Lucianilla ei ole muistoja mistään, mutta hän näkee unia Rebeccan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Muut eivät yllättäen pidä pojasta, jota kukaan ei tunne. Yhdessä ja erikseen Lucian ja Rebecca alkavat selvittää asioita riitojen ja onnellisten hetkien välissä.

Rebecca on suhteellisen normaali yksilö, vaikkakin hänellä on kaksi äitiä. Silti he luovat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Heidän perhe-elämänsä on mielestäni täydellistä, kunne Rebecan äiti saa kohtauksen Lucianista. En ole vielä koskaan tajunnut kuinka hän kehtaa käyttäytyä sillä tavalla tytärtään kohtaan. Rebecan ja Lucianin välillä on paljon ongelmia, mutta he selvittävät ne. Lucian on välillä ärsyttävän epäluulojnen, mutta hän korvaa sen olemalla muuten niin ihastuttava.

Sivuhenkilöt ovat myöskin hyvin suunniteltuja. Rebeccan parhaan ystävän Susen tarina toimii loistavasti päätarinan vierellä ja Rebeccan entinen poikaystävä Sebastian luo mukavaa kolmiodraamaa, vaikka välillä hän on liian omistushaluinen. Ilkeän englanninopettajan tarina on myös liitetty loistavasti Rebecan elämään. Salaisuus pysyy hyvin ja kutkuttaa mieltä aina, kun sitä hieman valotetaan.

Kirjan fantasiaosuus sijoittuu lähinnä loppupuolelle, jossa käy ilmi Lucianin menneisyys. Sielut ovat ehkä yksi parhaista keksinnöistä ikinä! Niistä selitetään juuri tarpeeksi. On mukava täydentää taustoja ja huomata yhteyksiä tapahtumien välillä. Itken joka kerta lopussa… Kirja päättyy ehkä hieman töksähtäen. Kaipaan paria lausetta lisää, mutta pystyn täydentämään ne pääsääni ja se on melkein sama asia.

Kirjaa on kritisoitu paljon sen pituudesta ja sisällöstä. Itse pidän kirjaa kuitenkin juuri oikean pituisena, enkä näe siinä mitään turhia kohtauksia. Kirjan paksuutta ei todellakaan kannata säikähtää, sillä fontti on suuri ja riviväli valtava. Teksti on myöskin helppolukuista, joten kirja menee helposti päivässä tai parissa.