Essi Tammimaa: Noaidin tytär

noaidin tytär 2

“Äkkiä huomaan liikkuvia varjoja metsässä. Ne lähestyvät molemmilta puolilta. Sydämeni alkaa hakata. Näkyjeni laukkaavat sudet. Nyt ne vaanivat minua.”

Ei ole pitkä aika siitä, kun pidin suomalaista nuortenkirjallisuutta huonona. Nykyään se kuitenkin paranee jatkuvasti. Lähden yleensä lukemaan suomalaisia kirjoja suurin ennakkoluuloin. Niin tein myös Noaidin tyttären kanssa. En kuitenkaan saanut pettyä, mikä todellakin yllätti minut. Lopputulos saattaa olla arvattavissa, mutta loppuun asti sain pohtia kuka on vihollinen ja kuka ystävä.

Kirja kertoo Aurasta, tytöstä, joka pelkää tulleensa hulluksi nähdessään näkyjä. Näkyjen ollessa todentuntuisia Aura kirjoittaa ne ylös. Hänen pitkäaikainen unelmansa kirjailijanurasta häämöttää edessä, kun hän lähettää tarinansa kustantamolle. Kirja julkaistaan, mutta pian Aura saa huomata näkyjen olevan totta ja näkyjen tyttö on todella vihainen. Auran seikkailu kohti pimennossa ollutta kohtaloa voi alkaa.

Aura on selkeästi ujo, mutta hänellä on fiksuja mielipiteitä. Kolmiodraaman kohdatessa hän pitää päänsä, eikä anna poikien pomottaa mielensä mukaan. Hän tietää miten toimia ja torjuu kypsästi kaikki testosteronia uhkuvat käskyt. Hän on vahva ja itsenäinen 16-vuotias tyttö. Tätä hän ei tosin ole aina. On sanomattakin selvää, että nuoren tytön ajatukset heittelevät, mutta liika luottavaisuus on turhauttavaa ja kaikki kutkuttavat ihmissuhdeselvitykset jäävät pois. Välillä hänen ajatusmaailmansa pääse livahtamaan ärsyttäviä, niin sanoakseni pikkuteinimäisiä asioita, mutta sekin on ymmärrettävää. Onhan kyseessä teini-ikäinen.

Kirjassa kuvaillaan luontoa hyvin ihastuttavalla tavalla. En olisi kuitenkaan pahastunut, jos kuvailu olisi ollut vielä laajempaa, myös Auran spekuloidessa tunteitaan. Keskustelua voisi kumminkin lisätä. Suurin osa tapahtuu Auran päässä ja se turhautta, sillä muidenkin tunteet olisi mukava saada selville.

Kirjan kieli on välillä hieman haastavaa ja sanavallinnat jopa outoja. On siis pakko sanoa, että jos haluaa saada loistavan lukukokemuksen, täytyy varautua ennenkuulumattomiin sanavalintoihin, jotka eivät välttämättä ole aina hyviä. Suosittelen siis kirjaa sellaisille henkilöille, jotka pystyvät sivuuttamaan huonot sanavalinnat ja etsimään välistä sen hyvän tarinan, joka vaikean kielen taakse jää.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Nokkosvallankumous “Kuvasssa näkyy ruumiiden peitossa oleva maa, kauempana muutamat elävät jotka käyvät heidän joukossaan, pitelevät rakkaitaan, suru on jo kuivunut kyyneleettömäksi.”

Siiri Enorannan Nokkosvallankumous on kiinnostava lukukokemus, hieman synkkä, mutta pistää miettimään elämää eri tavalla ja uudesta näkökulmasta, niinkuin hyvän kirjan kuuluukin. Kirjan päähenkilö Dharan kiviverinen johtaa Nokkosia, pieniä poikia, jotka yrittävät kaataa pahan hallituksen. Maailma on tuhoutunut, vesi saastunutta, aurinkoa ei näy paksun saastepilven takaa ja ihmiset taistelevat henkiinjäämisestä. Hallitus ei tee mitään pelastaakseen maata vaan koettaa päinvastoin repiä siitä kaiken irti minkä vain saa. Dharania painaa vastuu ja epäusko itseään kohtaan ja hän on hukassa tuhotessaan ympärillä oleviaan rakastavia ja häneen uskovia ihmisiä. Sitten paratiisissa, jossa aurinko vielä paistaa, jonne pääsevät vain kiviveriset, hän tapaa Vayun, pelokkaan pojan, joka ei koskaan ole ollut mitään.  Sieltä Dharan ja Vayu saavat tietoa ja apua maailman pelastamiseen. Sen avulla he yrittävän pelastaa sen mitä, pelastettavissa on.

Kirja on synkkä ja alussa hieman epäselvä. Olen toki lukenut epäselvempiäkin kirjoja, mutta tässä alku vain hämää ja lukija on pitkään hukassa. On epäselvyyttä päähenkilöiden sukupuolista, joka tekee lukijan johtopäätöksistä helposti vääriä. En ole homoutta vastaan, mutta kirjan pääpariin se ei sovi. Sivuhenkilöillä se on jopa mukavan virkistävää.

Dharan ja Vayu ovat henkilöinä hyvin ärsyttäviä, varsinkin alussa. Dharan pursuaa itsekeskeisyyttä ja tiedostaa olevansa kaikkien rakastama eikä pelkää käyttää sitä hyväkseen. Vayu taas pelkää kaikkia eikä koskaan sano mielipidettään, tai puolusta itseään. Loppua kohden he alkavat täydentää toisiaan, mutta ovat myös täysin rikki kaikkien kokemuksiensa vuoksi.

Kirja on hyvä, ei tosin niin hyvä, ettei sitä voisi laskea kädestään. Sanoisin, että kannattaa lukea, jos on aikaa ja kiinnostusta. Itse en kadu lukemista, mutta minua ei harmita, että kirja on kirjastosta. Ei siis varsinaisesti “Loistava, pakko saada hyllyyn” kirja, mutta ei sellainen, jonka ostaminen kaduttaisi. Kannattaa vilkaista.