Kerstin Gier: Safiirinsini

20140120-200154.jpg

“Saint-Germainin kreivi sensuroi kaiken materiaalin, jonka hän jätti Vartijoille – kirjeet ja aikakirjat ja niin sanotut salakirjoitukset. Vartijat tietävät vain sen minkä kreivi antoi heidän tietää, ja kaiken informaation päämääränä on saada kreiviä seuraavat sukupolvet tekemään kaikkensa sen eteen, että kehä sulkeutuu. Yksikään Vartijoista ei kuitenkaan tiedä koko salaisuutta”

Luin Rakkaus ei katso aikaa– sarjan ensimmäisen osan Rubiininpuna jo kauan sitten. Oikeastaan olen kitunut odottaen tätä seuraavaa osaa jo yli vuoden. Niin siinä käy kun lukee sarjojen ensimmäisiä osia heti niiden ilmestyttyä. Kuitenkin teillä, jotka ette vielä ole lukenut sarjaa on loistava tilaisuus lukea kaksi osaa putkeen. Kirjojen rakenne on suoraa jatkumoa, eikä tähän mennessä julkaistuja kirjoja olisi tarvinnut jakaa kahdeksi osaksi. Yhteenlaskettuna kirjoissa on tapahtumia ollut vasta viikon verran, mikä on erittäin harvinaista ja tässä tapauksessa epätoivottavaa. Jatkaminen suoraan siitä mihin edellinen osa jäi on asia, jota en ole ennen tätä päässyt todistamaan. En yllättyisi jos tulevaisuudessa kolmaskin osa jatkuisi suoraan.

Safiirinsini kertoo siis Gwendolynistä, joka on vasta saanut tietää kantavansa sukunsa aikamatkageeniä. Häntä ei ole koskaan koulutettu, sillä hänen serkkuaan Charlottea luultiin geeninkantajaksi ja nyt Gwendolyn joutuu opettelemaan asioita tiuhaan tahtiin. Gwendolyn pidetään pimennossa asioista, eikä häntä arvosteta niin kuin pitäisi. Kuitenkin hän selviytyy vähäisellä tiedollaan loistavasti. Gwendolyniä pidetään tyhmänä, mutta minusta hän on realistinen ja samaistuttava hahmo. Hänellä on loistava huumorintaju ja piileviä kykyjä, jotka saavat hänet tuntumaan entistäkin paremmalta henkilöltä. Hän on välillä liikaa toisen aikamatkaajan -satuprinssiltä vaikuttavan Gideonin- vietävissä, jonka uskon johtuvan juonen nopeasta vauhdista.

Gwendolynillä on todellakin apunaan tuuliviiritoimintaa harjoittava Gideon, jonka tunteista ei ole helppoa päästä selville. Juuri kun luulen tietäväni mikä hän on miehiään matto vedetään jalkojen alta. Se on kutkuttava keino saada lukija haluamaan lisää. Gwendolynin ja Gideonin suhde etenee aika nopeaa vauhtia kirjan muiden tapahtumien ohella. Kaipaisin melkein enemmän tunteiden selvittelyä, sillä Charlotten tuntematon suhde Gideoniin tarjoaa loistavat ainekset kolmiodraamaan. Suhteet kaikin puolin ovat hiemän vähällä kirjan huimaa tahtia etenevässä juonessa.

Rakastan kirjaa todella paljon. Kirjan kieli on mukavan vaihtelevaa, eikä sorru liialliseen kiroiluun vaan asioita korostetaan hienostuneemmilla sanavalinnoilla. On ehkä epärealistista ajatella kenenkään nuoren käyttävän ilmausta “Voi räkä!”, mutta se ajaa asian ja mahdollistaa kirjalle lukijakunnan suuremman ikähaarukan. Tarina myös etenee nopeasti mikä takaa helpon kielen lisänä miellyttävän lukukokemuksen “vähemmän kuvailua enemmän actionia”- väestölle. Harmillista on kannen harhaanjohtava lapsellisuus. Saksankielisessä alkuperisteoksessa oleva sama kansi ei todellakaan anna oikenlaista kuvaa kirjan sisällöstä. Henkilökohtaisesti pidän englanninkielisen painoksen kantta vetävämpänä. Huono kansikuva voi ajaa niin monta lukijaa pois.

Kirjasta on mahdotonta päästää irti suosiolla. Olin valmis lukemaan läpi yön, jottei tarvitsisi keskeyttää. Toisin kävi. Äidin suoralle käskylle ei voi mitään, mutta tulipa raahattua kirja mukaan kouluun. En muista milloin viimeksi kirja olisi vaatinut epäsosiaalisuutta, mutta tässä on sellainen teos, jota lukiessa ei ajankulua huomaa. Suosittelen lämpimästi kaikille, joita tuo suuri mysteeri kiehtoo. Olen valmis kitumaan loppuhuipennusta –Smaragdinvihreä– odottaessa, sillä uskon sen olevan tuskan arvoinen.

Cecelia Ahern: Tapaaminen elämän kanssa

tapaaminenelämänkanssa “Poistuin rakennuksesta ja yritin unohtaa turhauttavan pikkumiehen, johon olin haaskannut muutaman tunnin sunnuntaistani. Mutta se ei onnistunut. Se turhauttava pikkumies edusti omaa elämääni, ja kerrankin en pystynyt vain työntämään asiaa pois mielestäni.

Nappasin tämän kirjan kirjastosta sanoisinko “vahingossa”. Tarkoitus ei todellakaan ollut muuta kuin palauttaa kirjoja, mutta jotenkin onnistuin lähtemään kierrokselleni läpi kirjaston. Kirja veti huomiota puoleensa ja nimi oli todellakin hyvään kirjaan viittaava. En ole hetkeäkään katunut kirjan mukaan ottamista. Lukemiseen käytetty kokonaisaika jäi todella lyhyeksi, kun kirjan laskeminen kädestä ei tullut kuuloonkaan.

Juonessa seurataan kolmekymppisen Lucyn elämää. Valheiden verkkoon sotkeutunut Lucy on menettänyt kaiken. Hän joutui poikaystävänsä jättämäksi ja sai potkut töistään. Perhe ja uusi työ ovat pakollisia asioita Lucyn muuten suhteellisen epäsosiaalisessa elämässä. Kolmen vuoden ajan hänen elämänsä on ollut säälittävää, mutta hän ei ole kertonut edes ystävilleen kokemistaan asioista, vaan keksii yhä enemmän valheita eikä päästä ystäviään salaperäisen kuoren alle. Varakkaan perheen tytär, jolla perheen sosiaaliset asenteet ovat naurun aihe. “Silchesterit eivät itke” on kuitenkin hänen turvanaan kun hän kohtaa Elämänsä, suttuisan ja luotaantyöntävän nuoren miehen, joka alkaa vainota Lucya. Joka kerta kun Lucy kertoo valheen hänen Elämänsä kertoo totuuden. Tämä saa Lucyn pyörälle päästään ja vaikea suhde Elämään alkaa kehittyä.

Juoni kulkee ihanan selkeästi ja Lucyn tapa kertoa menneisyyden tapahtumista ensin ruusuisena satuna ja sen jälkeen karuna todellisuutena on loistava. Hymyilen joka kerta, kun Lucy sanoo valehdelleensa. Tarinat onnellisesta lapsuudesta saavat väistyä todellisen, kylmän lakimies isän tieltä. Ympäristö kuvaillaan mukavan ironisesti ja elävällä tavalla. Elämän ja Lucyn parantaessa suhdettaan myös huumori kasvaa. On siis pakko myöntää, että välillä nauroin ääneen. Tätä ei voi lukea ilman hymyä.

En ole miesten asiantuntija, mutta voisin kuvitella miestenkin pitävän tästä kirjasta. Se ei sorru liikaan naisellisuuden kuvaamiseen vaan kertoo tapahtumista jotka voivat tapahtua kummankin sukupuolen edustajalle. Aion todellakin lukea muut Ahernin teokset, enkä epäile yhtään tätä suunnitelmaa.