Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

20140526-101505-36905501.jpg

Kun Lumikki avasi kotiovensa, hän olisi halunnut vain romahtaa lattialle ja itkeä. Kuinka paljon yksi ihminen jaksoi kestää? Kuinka paljon hänen piti kantaa? Missä vaihessa raja tuli vastaan ja ihminen vain hajosi?

Lumikki-trilogian viimeinen osa. Yhtä aikaa paras edeltäjiinsä verratten ja kuitenkin hyvin ärsyttävä. Lumikki Andersson seurustelee onnellisesti Liekin kipeästä muistosta huolimatta, hänellä on nimirooli koulun ilmaisutaidon näytelmässä ja hän on jopa suhteellisen onnellinen perheensä mysteeristä huolimatta. Tähän tulee kuitenkin muutos.

Lumikilla on varjostaja. Hullu tyyppi, joka uhkaa tappaa kaikki, jos Lumikki ei suostu hänen vaatimuksiinsa. Yllättävä henkilöllisyys varjostajalla onkin! Kaikki ovat epäilyksen alaisia ja oikean syyllisen keksii vasta hieman ennen todellista paljastusta. Lumikki kuitenkin selvittää tilanteen tapansa mukaan tyylillä.

En osaa päättää pidänkö Lumikista vai en. Hän on kuin haavoittunut eläin kaiken koulukiusaamisensa vuoksi, mutta myös vahvempi kuin moni muu. Hänen vahvuutensa on melkeimpä häiritsevää, sillä heikkous tulee väärissä kohdissa. Ehkä olen kyyninen ja epäromanttinen kun sanon, että Liekin ilmestyessä takaisin peliin Lumikin ei kuuluisi antautua niin helposti. Siis taaskin helposti vietävissä oleva hahmo, mutta Lumikki pelastaa itsensä viimeiseltä tuomioltani fiksun loppuratkaisunsa vuoksi. Kolmiodraama saa mielestäni parhaan mahdollisen lopun hyvin perusteltuna.

Kirjassa on aivan loistava juoni Lumikin perhettä ajatellen. Jokainen trilogian osa on ollut erilainen ja vähän itsenäisen teoksen tapainen, mutta silti juonikuviot solmitaan lopuksi yhteen. Täytyy sanoa, että Lumikin tarina on järkyttävän traaginen. En viitsi nyt paljastaa sitä kokonaan, jos joku ei vielä teosta ole lukenut.

Tarina pitää sisällään paljon pohdintaa elämän vaikeuksista ja ihmisten epäreiluudesta. Kaikki vuodet koulukiusattuna, kaikki se kostonhalu ja puolittainen anteeksianto ovat tärkeitä aiheita. Ihmisten kuuluu nähdä millaisia arpia toisiin jää, kun he kokevat kauheita asioita.

Kirja sijoittuu enimmäkseen Tampereelle, mikä on erittäin valloittavaa. On jännittävää huomata, että tietää oikeasti paikan missä ollaan. Lumikin juostessa Tampereen kaduilla paniikissa, nauran, koska näen itseni kävelemässä samalla kadulla ja on melkein mahdollista nähdä Lumikin juoksevan ohi. Se siis on iso plussa kirjassa, mutta ehkä vain niille jotka oikeasti tuntevat paikat 😉

Veronica Rossi: Yhä sininen taivas

20140519-192309-69789555.jpg

“Minä yritin sanoa”, Perry kuiskasi, “että näen sinut kaikessa. Sinua varten ei ole sanaa, jolla olisi riittävän suuri merkitys, sillä sinä olet minulle kaikki.”

Vihdoinkin se on ohi! Odotus on päättynyt. Kävin jo Kirjan ja ruusun päivänä tilaamassa tämän teoksen Kangasalan kirjakaupasta. Kun sain ilmoituksen sen saapumisesta, jotakuinkin syöksyin kauppaan. Minun ei tarvinnut edes ilmoittaa asiaani, siellä tiedettiin mitä tulin hakemaan… En todellakaan pettynyt kirjaan, mutta en kyllä kokenut sitä upeaa euforista tunnettakaan sen päättyessä. Vieläkin ihmettelen mistä se johtuu. Ehkä se selviää asiaa pohdittaessa.

Tarina siis kertoo Ariasta ja Perrystä, jotka yrittävät pelastaa heimonsa tuhoutuvasta maailmasta, viedä heidät yhä-siniseen, paikkaan, jossa maa on vielä viljavaa eikä eetterimyskyt tuhoa kaikkea tielleen sattuvaa. Esteenä on eetteriseinä, josta vain kidnapattu poika Cinder voi heidät viedä läpi. Aria, Perry ja heidän ystävänsä lähtevät pelastamaan Cinderiä toisen heimon kynsistä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu tuohon hetkeen. Yhä-sinistä itseään käsitellään ja kuvataan yllättävän vähän.

Pidän kirjan hahmoista valtavasti. Aria on oppinut ulkopuolisten tavoille ja on oikein kunnon sankaritar, rohkea ja osaava. Perry johtaa vuorovetisiä taitavasti ja tekee kaikkensa heimonsa vuoksi. Konflikteilta ei kuitenkaan säästytä. Perry on vieläkin loukkaantunut Arian lähdöstä (aikaisemmassa osassa) eikä Aria tiedä mitä tehdä. Yllätänkö jonkun jos kerron, että he selvittävät asiansa? Tuskinpa kukaan myöskään yllättyy onnellisesta lopusta. Se taitaa kuulua juttuun…

On myöskin virkistävää huomata, että ivalliset kommentit ja leikkisät naljailut eivät ole loppuneet. Roar, Perryn veli kaikella muulla tapaa paitsi verisiteillä ja Arian hyvä ystävä, jatkaa toimintaansa, vaikkakin sydän särkyneenä. Hauskuutta lisää Soren, asukki, joka ei osaa sopeutua ulkomaailmaan. Naureskelin itsekseni moneen kertaan heidän jutuilleen.

Sarja on nyt päättynyt, enkä voisi olla tyytyväisempi sen loppuun. Se päättyi juuri niin kuin sen kuuluikin. Silti osa uskottavuudesta puuttui. Ehkä se johtuu niistä monista kirjoista, joissa joku ihana tyyppi kuolee sydäntä särkevällä tavalla niin, että oikeasti itken ja tuijotan tyhjyyteen koko illan ja yön kunnes nukahdan. Kirjoilla kun on paha tapa satuttaa emotionaalisesti. Ehkä kirja keskittyi liikaa sotaan, eikä tunteita spekuloitu niin paljon.

Suosittelen kirjaa kyllä kaikille, mutta ehdotan, että aloitatte sarjan alusta. Olen testannut joskus puolivälistä aloittamista (tosin vahingossa) eikä se ole miellyttävä kokemus. Kaiken kaikkiaan ensimmäiset kaksi osaa ovat kerrassaan loistavia, mutta ei tämäkään mikään järjetön pettymys ole. Ihmissuhteet toimivat, tarina vie itseään hyvin eteen päin ja kaikki päättyy juuri niin kuin sen mielestäni pitää.