Alex Scarrow: Saalistajan aika (Time Riders 2)

20140608-220951-79791263.jpg

Ja miten heidät edes voitaisiin löytää? 65 miljoonaa vuotta, joista valita. Kuin neula heinäsuovassa. Tai itse asiassa kuin neula kokonaisessa heinäladossa.

Foster on jättänyt Liamin, Maddyn ja Salin vahtimaan aikaa keskenään, eikä se suju epäilyksittä. Hyviä kysymyksiä heidän järjestöstään esitetään ja mietin itsekin, mitä ihmettä täällä tapahtuu, kun nuoret vahtivat aikaa ilman ketään kokeneempaa. Toki heillä on tekoäly Bob, jolle haetaan uusia geenimuunneltuja kehoja menneisyydestä. On surkuhupaisaa, että niinkin helppo juttu meinaa mennä pieleen.

Nuorten uusi tehtävä on pelastaa Edward Chan, aikamatkailun ensimmäisen teorian luoja, joka on suuressa vaarassa. Tulenpalavassa kiireessä Sal möhlii, eikä uusi tukiyksikkö olekaan lihaksikas tappokone Bob, vaan liian vähän aikaa kehittynyt tyttö Becks. Ikävä kyllä Maddy säätää vuodessa 2001 ja pelastuspartio Liam & Becks joutuu 65 miljoonaa vuotta taaksepäin liitukauteen joukko vuoden 2015 teinejä mukanaan.

Ongelma syntyy liian kaukaisesta ajasta. Kuinka Liam voi ottaa yhteyttä Maddyyn ja Saliin, kun ihmisiä ei pitäisi olla niin varhain. Aikasaasteen määrä on huikea. Maddy on kuitenkin päättäväinen ja jää odottamaan oven koputusta.

Liitukaudessa riittää vaaroja ja Scarrow on onnistunut luomaan niistä täydellisen kuvan. Ehkä upein keksintö on yliälykkäät dinosaurukset, jotka luovat järkyttävän vaihtoehtotodellisuuden. Sota niitä vastaan on jännittävä ja sydämeni pamppaili aivan liian monta kertaa, kun loppuhuipennus tapahtui.

Sarjan toisena osana Saalistajan aika toimii todella hyvin. Aikamatkaaminen koukuttaa ja Doctor Whota katsoneille kirja on lasten leikkiä ymmärtää. Juttu on selitetty hyvin ja tapahtumat eri aikakausissa ovat loogisia, itse asiassa paljon loogisempia, kuin monessa muussa aikamatkaamista käsittelevässä teoksessa. Vain yhtä asiaa pohdin liikaa, mutta oletan sen selviävän seuraavissa osissa. Fosterin paljastus ei mahdu päähäni aikamatkailun kannalta.

Henkilöitä on hauska seurata. Varsinkin Becks on veikeä, kun hän yrittää elää tekoälynsä ja orastavien emotionaalisten kykyjensä kanssa. Juoni pysyy kiinnostavana suurimman osan ajasta, mutta pariin kertaan pääsin ajattelemaan ihmisten typeryyttä. Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

20140520-201006-72606941.jpg

“Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen”, Teddy aprikoi, “kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?”

Taitaa olla niitä harvoja kertoja elämässäni, kun kirja on tuskallisen pitkä ja tylsä. Kutsun tätä kolmen viikon kidutuksesksi, sillä sitä se oli. Periaatteesta en voinut jättää kesken, mutta en kyllä nauttinutkaan millään tavalla. Välillä oli jopa siedettäviä hetkiä (noin ehkä neljä kertaa kirjan aikana), mutta muuten ei kertaakaan ollut tarvetta jatkaa kirjan lukemista. Pakotin itseni, kun en muuta voinut. Nyt se on kuitenkin ohi.

Sinällään kirjan idea oli nerokas. Kuinka monta eri tulevaisuutta sinulla voi olla valinnoistasi riippuen? Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää pureutuu asiaan kuitenkin paljon kiinnostavammin, vaikka käsittelee vain yhtä päivää. Elämä elämältä lähinnä tylsistyttää. En samaistu Ursulaan lainkaan. Hän on ärsyttävä. Asiaa ei auta hänen monet tylsät monologinsa, eikä hauskoja dialogeja oikeastaan ole.

Kirja käsittelee Ursula Toddin monia elämiä ja valintojen vaikutusta hänen tulevaisuuteensa. Montaa elämää hän ehtiikin yrittää kirjan aikana. Vain pari yritystä on oikeasti kiinnostavia. Loppu meni minulta täysin ohi. En vieläkään tiedä kuoliko Hitler vai ei? Elikö Ursula lopulta onnellisesti? Mitä ihmettä oikeastaan tapahtui sen jälkeen kun Ursulan muistot edellisistä elämistä alkoivat purkautua? Olin täysin kujalla.

Henkilöhahmot olivat muuten ihan ok. En voi kenestäkään muusta sanoa mitään ylistävää kuin Ursulan veljestä Teddystä. Aivan ihastuttava nuori mies, jolla on jalat turvallisesti maassa suurimman osan aikaa. Olin niin onnellinen, kun yhdessä elämässä hän ei kuollutkaan. Epäselväksi kuitenkin jäi oliko se viimeinen elämä.

En suosittele kenellekään tätä kirjaa, ellei nyt tunne jotain ylimaallista tarvetta käyttää omaa kallista aikaa järjettömään tylsyyteen. Itse petyin kaikesta niin pahasti. Toisaalta, nyt kun olen parhaani mukaan haukkunut tämän kirjan, kukaan ei voi pettyä. Mahdollisuuksia on enää yllättyä iloisesti.