Rick Riordan: Haadeksen talo (Olympoksen sankarit 4)

IMG_1155.JPG

Percy tiesi surmanneensa paljon hirviöitä, mutta ei ollut koskaan ajatellut asiaa hirviöiden kannalta. Nyt niiden kaikkien tuska, viha ja katkeruus vyöryivät hänen päälleen ja ehdyttivät hänen voimiaan.

Rick Riordan kirjoittaa taas kerran loistavaa tarinaa puolijumalista ja heidän sankaruudestaan. Riordanin tuotantoon kuuluu myös Percy Jackson-sarja, jossa on vain yksi kertoja, poseidonin poika Percy. Siinä Percy ystävineen pelastaa maailman ja nyt sarjassa Olympoksen sankarit hän joutuu uusien ystäviensä kanssa selvittämään jumalten sotkuja.

Percy ja Annabeth ovat joutuneet Tartarokseen ja heidän täytyy matkata siellä nopeasti Kuoleman ovelle, jotta he pääsevät takaisin elämään. Samaan aikaan muut kokevat kaiken laisia ongelmia matkatessaan Kuoleman oven maanpäälliselle puolelle Haadeksen taloon.

Gaia on heräämässä ja puolijumalilla on kiire. Tarinassa seurataan nyt jopa seitsemän henkilön elämää, joka on välillä hieman rasittavaa. Kaikki henkilöt ovat suhteellisen hyviä, mutta kenestäkään ei oikein pääse kunnolla jyvälle, sillä ketään ei seurata pitkään. Näkökulma vaihtelee tiuhaan tahtiin. Kaipaisin lisää syvyyttä henkilöiden tutkimiseen.

Yritän olla spoilaamatta kaikkea: Leo pääse sydänsurujen maailmaan ja haluan itkeä, koska se on niin väärin. Tulee Percyn vanhat ajat mieleen tuolla samaisella saarella… Frank kokee jotain suurta itsensä kanssa. Nico paljastaa hieman itsestään, mutta säälin häntä, sillä hänellä on varutunut luonne, eikä hän kykene avautumaan muille. Lisäksi muiden asenne häntä kohtaan ärsyttää. Annabeth ja Percy hoitavat hommansa Tartaroksessa tapansa mukaan tyylillä. Percylle tulee uusia ajttelutapoja, jotka pistävät lukijan miettimään omaa käytöstäön. Piperista ja Jasonista ei paljoa puhuta. Hazel oppii uusia asioita ja kasvaa henkisellä tasolla (toki muutkin harrastavat sitä).

Tuo on vain pintaraapaisu siitä mitä tapahtuu. Minua ärsyttää juurikin se, että kehenkään ei keskitytä kunnolla ja esimerkiksi Leoa ärsyttää Percyn menneisyyden tapahtumat, joka on minusta väärin. Kukaan heistä ei tunne toisen tarinaa kunnolla, eikä liioin syitä päätöksiin. Niitä ei myöskään setvitä hirveästi.

Taattua Riordania kaikella tavalla. Teksti rakentuu melkeimpä kokonaan sarkastisita kommenteista ja asian ytimeen käyvistä pohdinnoista. En nauranut ääneen niin paljoa kuin ennemmin, mutta teksti viihdyttää ja saa lukijan iloiselle mielelle. Suosittelen todellakin. Mikään ei voita puolijumalten tarinoita!

Advertisements

Isabel Abedi: Lucian

20140705-163227-59547799.jpg

“Minä en pystynyt sanomaan mitään, mutta mielessäni pyöri vain yksi ajatus: Halusin osoittaa sinulle, että olin lähelläsi. Halusin koskettaa sinua. Äkkiä tunsin, että antaisin mitä tahansa, jos saisin edes kerran koskettaa sinua. Ja silloin…”

Tiedetään… Lucian ei ole ihan uusimmasta päästä, mutta rakastan sitä niin paljon, että minun on pakko suositella sitä muiden vihatessa. Luin jo kolmannen kerran ja jonakin päivänä hankin sen omaan hyllyyni. Sitä odottaessa voin kuitenkin kerrata lukukokemukseni tässä.

Eli, juttu menee näin: Eräänä tavallisena iltana Rebecca tuntee yhtäkkiä olevansa yksin ja onneton. Tätä tyhjyyttä kuitenkin helpottaa nuori mies, johon Rebecca törmää tämän tästä. Lucianilla ei ole muistoja mistään, mutta hän näkee unia Rebeccan menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Muut eivät yllättäen pidä pojasta, jota kukaan ei tunne. Yhdessä ja erikseen Lucian ja Rebecca alkavat selvittää asioita riitojen ja onnellisten hetkien välissä.

Rebecca on suhteellisen normaali yksilö, vaikkakin hänellä on kaksi äitiä. Silti he luovat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Heidän perhe-elämänsä on mielestäni täydellistä, kunne Rebecan äiti saa kohtauksen Lucianista. En ole vielä koskaan tajunnut kuinka hän kehtaa käyttäytyä sillä tavalla tytärtään kohtaan. Rebecan ja Lucianin välillä on paljon ongelmia, mutta he selvittävät ne. Lucian on välillä ärsyttävän epäluulojnen, mutta hän korvaa sen olemalla muuten niin ihastuttava.

Sivuhenkilöt ovat myöskin hyvin suunniteltuja. Rebeccan parhaan ystävän Susen tarina toimii loistavasti päätarinan vierellä ja Rebeccan entinen poikaystävä Sebastian luo mukavaa kolmiodraamaa, vaikka välillä hän on liian omistushaluinen. Ilkeän englanninopettajan tarina on myös liitetty loistavasti Rebecan elämään. Salaisuus pysyy hyvin ja kutkuttaa mieltä aina, kun sitä hieman valotetaan.

Kirjan fantasiaosuus sijoittuu lähinnä loppupuolelle, jossa käy ilmi Lucianin menneisyys. Sielut ovat ehkä yksi parhaista keksinnöistä ikinä! Niistä selitetään juuri tarpeeksi. On mukava täydentää taustoja ja huomata yhteyksiä tapahtumien välillä. Itken joka kerta lopussa… Kirja päättyy ehkä hieman töksähtäen. Kaipaan paria lausetta lisää, mutta pystyn täydentämään ne pääsääni ja se on melkein sama asia.

Kirjaa on kritisoitu paljon sen pituudesta ja sisällöstä. Itse pidän kirjaa kuitenkin juuri oikean pituisena, enkä näe siinä mitään turhia kohtauksia. Kirjan paksuutta ei todellakaan kannata säikähtää, sillä fontti on suuri ja riviväli valtava. Teksti on myöskin helppolukuista, joten kirja menee helposti päivässä tai parissa.