Markus Zusak: Kirjavaras

IMG_1201.JPG

Vuosien mittaan olen nähnyt paljon nuoria miehiä, jotka luulevat juoksevansa toisia nuoria miehiä kohti. Väärin. He juoksevat minua kohti.

Kirjavaras on Markus Zusakin vuonna 2005 julkaistu tarina, jonka on suomentanut Pirkko Biström. Zusak on syntynyt vuonna 1975 ja on kansallisuudeltaan australialainen. Hänen äitinsä on saksalainen, josta voidaan olettaa Zusakin saaneen inspiraation kirjaan äidiltään.

Kuolema kertoo tarinan Lieselistä, joka elää kasvattivanhempiensa kanssq Molchingin pikkukaupungissa toisen maailmansodan aikaan. Liesel harjoittelee lukemista kasvatti-isänsä kanssa öisin ja saa kirjoista pakopaikan itselleen. Yhdessä ystävänsä Rudyn kanssa hän varastelee kirjoja ja tuo iloa naapurustoon hädän hetkellä. Eniten jännitystä ja onnea kuitenkin Lieselille tuo juutalainen Max, jota hänen perheensä suojelee.

Kirjassa on erittäin sekava rakenne. Teoriassa Kuolema kertoo tarinaa kronologisessa järjestyksessä, mutta käytännössäse ei toimi niin. Kirjan kannessa sanotaan: “kun kuolema haluaa kertoa tarinan”, mutta tarina on Lieselin itse kirjoittamasta elämänkerrasta. Voidaan ajatella, että Kuolema vain lukee tarinan muille. Petyin todella pahasti, kun tämä selvisi minulle lopussa. Ajattelin koko ajan, että Kuolema oli oikeasti seurannut tyttöä.

Kirjan kieli on vaikeaa. Se tuntuu katkonaiselta koko kirjan ajan. Viittaukset tulevaisuuteen sekoittavat ajatuksen, eikä juoni tunnu etenevän. Saksalaiset kirosanat maustavat kieltä mukavasti, mutta eivät tee tekstiä mielekiintoisemmaksi. Tapahtumat tulevat kuin harson läpi. Kyseessä on kuitenkin historiallinen nuortenkirja. Kuoleman kertomasta tarinasta voisi saad ahirvittävän puhuttelevan ottaen huomioon toinen maailmansota-aiheen, joka tarjoaa paljon realistisia ja puhuttelevia teemoja. Lieselin varastaessa ensimmäisen kirjansa tai etsiessä Maxia vangittujen joukosta, tapahtumissa ei vain ole voimaa. Kaikki puuroutuu yhdeksi harmaaksi klöntiksi, jota värittää ainoastaan Kuoleman omat huomautukset itsestään ja työstään.

Teoksen sanoma on tärkeä, vaikka “Kuoleman kertoma tarina” muuten onkin pettymys. Ystävyys on teoksen kantava voima, jonka pystyy kaiken harmauden keskeltäkin huomaamaan. Se näkyy suuresti Lieselin suhteesta Maxiin, Rudyyn seka kasvatti-isään. He saavat toisistaan voimaa ja selviävät sillä vaikeista paikoista. Kuolemaa voi myöskin pitää eräänlaisena teemana. Se esitetään teoksessa jokaista odottavana, lautturin kaltaisena henkilönä tämän maailman ja Tuonpuoleisen välillä.

Lopulta teos ei anna paljoakaan ja tarina tuntuu merkityksettömältä. Kuolemaa ei kuitenkaan ole syytä pelätä tämän jälkeen, sillä hän vaikuttaa hyvältä tyypiltä.

PS. Huomatkaa, että tämä arvostelu ja luettu kirja kuuluivat koulutehtävääni. Arvostelu on ohjeiden mukaan tehty tekstitaidon vastaus-harjoitus, jonka vuoksi teksti ei ole tavallisinta tyyliäni.

P. C. Cast & Kristin Cast: Määrätty (Yön talo 9)

IMG_1159.JPG

“No”, sanoin kuulle. “Ainakaan sieluni ei ole enää pirstaloitunut enkä minä ole uneton, tuonpuoleisessa haahuileva miltei-haamu.” Tuon hilpeän mietteen perään lausuin ääneen seuraavan mieleeni nousseen asian: “Kaipaan Heathia niin kamalan paljon.”

Kerron teille nyt tarinan. Se menee näin: Olipa kerran tyttö (siis minä), joka koulun elämysliikuntakurssilla joutui melomaan inkkarikanootilla aivan liian pitkän matkan. Hän oli suhteellisen hidas ja alkoi väsyä melomiseen. Joka mutkan jälkeen hän odotti loppua, mutta se ei koskaan tullut.

No okei! Se oli dramaattista ja liioiteltua. Pääsimme lopulta loppuun, mutta kärsimys oli pitkä. Sama pätee Yön taloon, paitsi vieläkään emme näe loppua. Mutkia on aivan liikaa jäljellä. En muista enää sarjan alkuperäistä viehätystä ja vetovoimaa.

Kirja ei enää seuraa Zoeyn elämää. Näkökulmia ja sivutarinoita on nyt sata muuta, eikä mikään niistä ole kunnolla kiinnostava. Zoey jatkaa “maailman pelastamista” kaveridensa kanssa, joilla jokaisella on ongelmia muutenkin. Juoni ei oikein kanna enää. Sitä on pitkitetty liikaa. Joka kirjassa ympätään uusia sivujuonia mukaan, eikä pääjuonta oikeastaan huomaa.

Kaikki hahmot alkavat ärsyttää. Erimielisyydet halkovat Zoeyn teinijengiä. Refaim on Nyksin siunaama, mutta kukaan ei pidä häntä luottamuksen arvoisena! Ai juu! Unohdinko mainita, että Nyks ei vaivaudu tekemään mitään kun kasa teinejä säätää keskenään ja yrittää saada pimeyden voitettua. Ei se toimi näin…

Zoeyn miessäädöt jatkuvat jotakuinkin samaan malliin. Teinidraamaa rakennellaan samalla tavalla kuin aina ennenkin, eikä mikään ole ikinä hyvin. Olen lopen uupunut miesten “Kumpa Zoey rakastaisi minua edes vähän. Voisin jakaa hänet viiden muun kanssa, kunhan hän antaisi osan huomiostaan minulle”- ulinaan. Zoey saapastelee tyytyväisenä ja pyörittää jätkiä mielensä mukaan.

Tiedän, olen puhunut kauan ilman kunnollista pointtia. Faktahan on se, että kyseessä on yhdeksäs osa. Juoni ei enää pyöri ja hahmot ärsyttävät. Fantasiamaailma ei ole uskottava (otetaan huomioon, että se voisi olla pienellä säädöllä). Kaikista ongelmistaan huolimatta luen tarinan loppuun ja uusin sen joskus kokonaan. Ehkä silloin ymmärrän tarinan sanoman.