Veronica Roth: Kapinallinen

20140729-133609-48969349.jpg

Olen ymmärtänyt että ihmisillä on kerroksittain salaisuuksia. Heidät luulee tuntevansa, heitä luulee ymmärtävänsä, mutta heidän salaisuutensa pysyvät aina salassa heidän sydämensä sopukoissa. Heitä ei voi koskaan tuntea, mutta joskus heihin vain täytyy luottaa.

Tris ja Tobias ovat pakosalla. Heidän ainoa mahdollisuutensa on yrittää aselepoa. Terävä on kaadettava, mutta samalla katoaa tietoja, joiden vuoksi Trisin vanhemmat olivat valmiita kuolemaan. Epäluulo ja luottamuksen pula kalvavat Trisin ja Tobiaksen välejä samalla, kun he yrittävät pelastaa yhteiskuntansa tuhon parhaalta.

Tris on viisastunut sitten viimekerran. Nyt Tobias on se ärsyttävä osapuoli. Siis suuria juttuja tapahtuu. Willin ampuminen syö Trisiä sisältä päin ja hän pelkää menettävänsä muiden ja varsinkin Tobiaksen rakkauden. Yhteiskunnan suuri salaisuus ajaa nuoria erilleen, sillä Tobias näkee sen turhana, mutta Tris ei voi päästää irti tunteesta, että se on jotakin mullistavan tärkeää. Yllättyykö kukaan, jos kerron, että minua ärsyttää joutua odottamaan seuraavaa osaa, sillä kirja päättyi todella jännittävään tilanteeseen. Salaisuus siis on tärkeä!

Salaisuuteen viitataan monella tavalla, eikä se ollut mitenkään hirvittävän suuri yllätys paljastuessaan, mutta koko kirjan asetelma muuttuu totaalisesti. Pidän siitä, että Tris on vahvempi. Hän on hahmona parantunut paljon, mutta ongelmat ovat siirtyneet Tobiakseen. Hän on se raivostuttava osapuoli! En voi uskoa, että hän kohtelee Trisiä sillä tavalla! Lopussa Tris kuitenkin ojentaa Tobiasta ja poika tuntuu palaavan normaaliin tilaan.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että sarja on lukemisen arvoinen. Tarinaan alkaa tulla selvyyttä. En kuitenkaan pidä sitä vieläkään Nälkäpelin ja muiden sellaisten tasoisena. Monta pettymystä on tullut myös muilta dystopioilta, kuten Delirium. Divergent elokuvaa en ole vielä(kään) nähnyt, mutta suunnitelmissa se silti on.

Advertisements

Alex Scarrow: Saalistajan aika (Time Riders 2)

20140608-220951-79791263.jpg

Ja miten heidät edes voitaisiin löytää? 65 miljoonaa vuotta, joista valita. Kuin neula heinäsuovassa. Tai itse asiassa kuin neula kokonaisessa heinäladossa.

Foster on jättänyt Liamin, Maddyn ja Salin vahtimaan aikaa keskenään, eikä se suju epäilyksittä. Hyviä kysymyksiä heidän järjestöstään esitetään ja mietin itsekin, mitä ihmettä täällä tapahtuu, kun nuoret vahtivat aikaa ilman ketään kokeneempaa. Toki heillä on tekoäly Bob, jolle haetaan uusia geenimuunneltuja kehoja menneisyydestä. On surkuhupaisaa, että niinkin helppo juttu meinaa mennä pieleen.

Nuorten uusi tehtävä on pelastaa Edward Chan, aikamatkailun ensimmäisen teorian luoja, joka on suuressa vaarassa. Tulenpalavassa kiireessä Sal möhlii, eikä uusi tukiyksikkö olekaan lihaksikas tappokone Bob, vaan liian vähän aikaa kehittynyt tyttö Becks. Ikävä kyllä Maddy säätää vuodessa 2001 ja pelastuspartio Liam & Becks joutuu 65 miljoonaa vuotta taaksepäin liitukauteen joukko vuoden 2015 teinejä mukanaan.

Ongelma syntyy liian kaukaisesta ajasta. Kuinka Liam voi ottaa yhteyttä Maddyyn ja Saliin, kun ihmisiä ei pitäisi olla niin varhain. Aikasaasteen määrä on huikea. Maddy on kuitenkin päättäväinen ja jää odottamaan oven koputusta.

Liitukaudessa riittää vaaroja ja Scarrow on onnistunut luomaan niistä täydellisen kuvan. Ehkä upein keksintö on yliälykkäät dinosaurukset, jotka luovat järkyttävän vaihtoehtotodellisuuden. Sota niitä vastaan on jännittävä ja sydämeni pamppaili aivan liian monta kertaa, kun loppuhuipennus tapahtui.

Sarjan toisena osana Saalistajan aika toimii todella hyvin. Aikamatkaaminen koukuttaa ja Doctor Whota katsoneille kirja on lasten leikkiä ymmärtää. Juttu on selitetty hyvin ja tapahtumat eri aikakausissa ovat loogisia, itse asiassa paljon loogisempia, kuin monessa muussa aikamatkaamista käsittelevässä teoksessa. Vain yhtä asiaa pohdin liikaa, mutta oletan sen selviävän seuraavissa osissa. Fosterin paljastus ei mahdu päähäni aikamatkailun kannalta.

Henkilöitä on hauska seurata. Varsinkin Becks on veikeä, kun hän yrittää elää tekoälynsä ja orastavien emotionaalisten kykyjensä kanssa. Juoni pysyy kiinnostavana suurimman osan ajasta, mutta pariin kertaan pääsin ajattelemaan ihmisten typeryyttä. Kaiken kaikkiaan miellyttävä lukukokemus.

Kate Atkinson: Elämä elämältä

20140520-201006-72606941.jpg

“Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen”, Teddy aprikoi, “kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa?”

Taitaa olla niitä harvoja kertoja elämässäni, kun kirja on tuskallisen pitkä ja tylsä. Kutsun tätä kolmen viikon kidutuksesksi, sillä sitä se oli. Periaatteesta en voinut jättää kesken, mutta en kyllä nauttinutkaan millään tavalla. Välillä oli jopa siedettäviä hetkiä (noin ehkä neljä kertaa kirjan aikana), mutta muuten ei kertaakaan ollut tarvetta jatkaa kirjan lukemista. Pakotin itseni, kun en muuta voinut. Nyt se on kuitenkin ohi.

Sinällään kirjan idea oli nerokas. Kuinka monta eri tulevaisuutta sinulla voi olla valinnoistasi riippuen? Lauren Oliverin Kuin viimeistä päivää pureutuu asiaan kuitenkin paljon kiinnostavammin, vaikka käsittelee vain yhtä päivää. Elämä elämältä lähinnä tylsistyttää. En samaistu Ursulaan lainkaan. Hän on ärsyttävä. Asiaa ei auta hänen monet tylsät monologinsa, eikä hauskoja dialogeja oikeastaan ole.

Kirja käsittelee Ursula Toddin monia elämiä ja valintojen vaikutusta hänen tulevaisuuteensa. Montaa elämää hän ehtiikin yrittää kirjan aikana. Vain pari yritystä on oikeasti kiinnostavia. Loppu meni minulta täysin ohi. En vieläkään tiedä kuoliko Hitler vai ei? Elikö Ursula lopulta onnellisesti? Mitä ihmettä oikeastaan tapahtui sen jälkeen kun Ursulan muistot edellisistä elämistä alkoivat purkautua? Olin täysin kujalla.

Henkilöhahmot olivat muuten ihan ok. En voi kenestäkään muusta sanoa mitään ylistävää kuin Ursulan veljestä Teddystä. Aivan ihastuttava nuori mies, jolla on jalat turvallisesti maassa suurimman osan aikaa. Olin niin onnellinen, kun yhdessä elämässä hän ei kuollutkaan. Epäselväksi kuitenkin jäi oliko se viimeinen elämä.

En suosittele kenellekään tätä kirjaa, ellei nyt tunne jotain ylimaallista tarvetta käyttää omaa kallista aikaa järjettömään tylsyyteen. Itse petyin kaikesta niin pahasti. Toisaalta, nyt kun olen parhaani mukaan haukkunut tämän kirjan, kukaan ei voi pettyä. Mahdollisuuksia on enää yllättyä iloisesti.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu

20140526-101505-36905501.jpg

Kun Lumikki avasi kotiovensa, hän olisi halunnut vain romahtaa lattialle ja itkeä. Kuinka paljon yksi ihminen jaksoi kestää? Kuinka paljon hänen piti kantaa? Missä vaihessa raja tuli vastaan ja ihminen vain hajosi?

Lumikki-trilogian viimeinen osa. Yhtä aikaa paras edeltäjiinsä verratten ja kuitenkin hyvin ärsyttävä. Lumikki Andersson seurustelee onnellisesti Liekin kipeästä muistosta huolimatta, hänellä on nimirooli koulun ilmaisutaidon näytelmässä ja hän on jopa suhteellisen onnellinen perheensä mysteeristä huolimatta. Tähän tulee kuitenkin muutos.

Lumikilla on varjostaja. Hullu tyyppi, joka uhkaa tappaa kaikki, jos Lumikki ei suostu hänen vaatimuksiinsa. Yllättävä henkilöllisyys varjostajalla onkin! Kaikki ovat epäilyksen alaisia ja oikean syyllisen keksii vasta hieman ennen todellista paljastusta. Lumikki kuitenkin selvittää tilanteen tapansa mukaan tyylillä.

En osaa päättää pidänkö Lumikista vai en. Hän on kuin haavoittunut eläin kaiken koulukiusaamisensa vuoksi, mutta myös vahvempi kuin moni muu. Hänen vahvuutensa on melkeimpä häiritsevää, sillä heikkous tulee väärissä kohdissa. Ehkä olen kyyninen ja epäromanttinen kun sanon, että Liekin ilmestyessä takaisin peliin Lumikin ei kuuluisi antautua niin helposti. Siis taaskin helposti vietävissä oleva hahmo, mutta Lumikki pelastaa itsensä viimeiseltä tuomioltani fiksun loppuratkaisunsa vuoksi. Kolmiodraama saa mielestäni parhaan mahdollisen lopun hyvin perusteltuna.

Kirjassa on aivan loistava juoni Lumikin perhettä ajatellen. Jokainen trilogian osa on ollut erilainen ja vähän itsenäisen teoksen tapainen, mutta silti juonikuviot solmitaan lopuksi yhteen. Täytyy sanoa, että Lumikin tarina on järkyttävän traaginen. En viitsi nyt paljastaa sitä kokonaan, jos joku ei vielä teosta ole lukenut.

Tarina pitää sisällään paljon pohdintaa elämän vaikeuksista ja ihmisten epäreiluudesta. Kaikki vuodet koulukiusattuna, kaikki se kostonhalu ja puolittainen anteeksianto ovat tärkeitä aiheita. Ihmisten kuuluu nähdä millaisia arpia toisiin jää, kun he kokevat kauheita asioita.

Kirja sijoittuu enimmäkseen Tampereelle, mikä on erittäin valloittavaa. On jännittävää huomata, että tietää oikeasti paikan missä ollaan. Lumikin juostessa Tampereen kaduilla paniikissa, nauran, koska näen itseni kävelemässä samalla kadulla ja on melkein mahdollista nähdä Lumikin juoksevan ohi. Se siis on iso plussa kirjassa, mutta ehkä vain niille jotka oikeasti tuntevat paikat 😉

Veronica Rossi: Yhä sininen taivas

20140519-192309-69789555.jpg

“Minä yritin sanoa”, Perry kuiskasi, “että näen sinut kaikessa. Sinua varten ei ole sanaa, jolla olisi riittävän suuri merkitys, sillä sinä olet minulle kaikki.”

Vihdoinkin se on ohi! Odotus on päättynyt. Kävin jo Kirjan ja ruusun päivänä tilaamassa tämän teoksen Kangasalan kirjakaupasta. Kun sain ilmoituksen sen saapumisesta, jotakuinkin syöksyin kauppaan. Minun ei tarvinnut edes ilmoittaa asiaani, siellä tiedettiin mitä tulin hakemaan… En todellakaan pettynyt kirjaan, mutta en kyllä kokenut sitä upeaa euforista tunnettakaan sen päättyessä. Vieläkin ihmettelen mistä se johtuu. Ehkä se selviää asiaa pohdittaessa.

Tarina siis kertoo Ariasta ja Perrystä, jotka yrittävät pelastaa heimonsa tuhoutuvasta maailmasta, viedä heidät yhä-siniseen, paikkaan, jossa maa on vielä viljavaa eikä eetterimyskyt tuhoa kaikkea tielleen sattuvaa. Esteenä on eetteriseinä, josta vain kidnapattu poika Cinder voi heidät viedä läpi. Aria, Perry ja heidän ystävänsä lähtevät pelastamaan Cinderiä toisen heimon kynsistä. Suurin osa tapahtumista sijoittuu tuohon hetkeen. Yhä-sinistä itseään käsitellään ja kuvataan yllättävän vähän.

Pidän kirjan hahmoista valtavasti. Aria on oppinut ulkopuolisten tavoille ja on oikein kunnon sankaritar, rohkea ja osaava. Perry johtaa vuorovetisiä taitavasti ja tekee kaikkensa heimonsa vuoksi. Konflikteilta ei kuitenkaan säästytä. Perry on vieläkin loukkaantunut Arian lähdöstä (aikaisemmassa osassa) eikä Aria tiedä mitä tehdä. Yllätänkö jonkun jos kerron, että he selvittävät asiansa? Tuskinpa kukaan myöskään yllättyy onnellisesta lopusta. Se taitaa kuulua juttuun…

On myöskin virkistävää huomata, että ivalliset kommentit ja leikkisät naljailut eivät ole loppuneet. Roar, Perryn veli kaikella muulla tapaa paitsi verisiteillä ja Arian hyvä ystävä, jatkaa toimintaansa, vaikkakin sydän särkyneenä. Hauskuutta lisää Soren, asukki, joka ei osaa sopeutua ulkomaailmaan. Naureskelin itsekseni moneen kertaan heidän jutuilleen.

Sarja on nyt päättynyt, enkä voisi olla tyytyväisempi sen loppuun. Se päättyi juuri niin kuin sen kuuluikin. Silti osa uskottavuudesta puuttui. Ehkä se johtuu niistä monista kirjoista, joissa joku ihana tyyppi kuolee sydäntä särkevällä tavalla niin, että oikeasti itken ja tuijotan tyhjyyteen koko illan ja yön kunnes nukahdan. Kirjoilla kun on paha tapa satuttaa emotionaalisesti. Ehkä kirja keskittyi liikaa sotaan, eikä tunteita spekuloitu niin paljon.

Suosittelen kirjaa kyllä kaikille, mutta ehdotan, että aloitatte sarjan alusta. Olen testannut joskus puolivälistä aloittamista (tosin vahingossa) eikä se ole miellyttävä kokemus. Kaiken kaikkiaan ensimmäiset kaksi osaa ovat kerrassaan loistavia, mutta ei tämäkään mikään järjetön pettymys ole. Ihmissuhteet toimivat, tarina vie itseään hyvin eteen päin ja kaikki päättyy juuri niin kuin sen mielestäni pitää.

Cornelia Funke: Veljeni peloton (Reckless 2)

20140421-222309.jpg

“Minä tahdon sinun pysyvän elossa.” Kettu kuiskasi sanat kuin peläten, että kuolema kuulee ja ymmärtää sen haasteeksi.

Jacob Reckless on yrittänyt kaikkensa, mutta ei ole onnistunut löytämään parannuskeinoa haltiattaren kiroukseen. Enää on jäljellä legenda Noitalahtarin varsijousesta, joka voi tappaa kokonaisen armeijan yhdellä nuolella tai parantaa yhden, mutta vain jos ampuu läpi sydämen. Jacob aloittaa huiman ajomatkan yhdessä Ketun kanssa läpi Peilimaailman, mutta aika on rajallinen, sillä Sysihaltiatar haluaa nimensä takaisin.

Jacob on ihanteellinen ja peloton hahmo. (Toisaalta on todettava, että Funke ei ole vielä koskaan tehnyt huonoa hahmoa.) Jacob on fiksu ja osaa alansa, siis aarteenmetsästyksen. Hänen tunteitaan kuvataan sujuvasti ja kaikki on realistista, tai niin realistista kuin satumaailmassa on mahdollista. Jacob tekee kaikkensa rakkaidensa puolesta ja unohtaa loppuun valuvan aikansa Ketun vuoksi. En oikeastaan osaa kuvata Jacobia niin, että ymmärtäisitte mitä tarkoitan, jonka vuoksi teidän täytyy luottaa sanaani.

Ketussa on jotain kiinnostavaa. Hän on muodonmuuttaja, jonka Jacob pelasti aikanaan. Siitä lähtien he ovat kulkeneet ja etsineet aarteita yhdessä. Pidän Ketusta paljon, vaikka en täysin ymmärrä tätä naaraskettu juttua, joka Peilimaailmassa on itsestäänselvyys. Kettu on juuri oikealla tavalla vahva naishahmo. Hän ei ärsytä lukijaa olemalla olemassa.

Kirja on taattua Funkea. Unelmani on saada hylly täyteen Funken tuotantoa, josta parasta on Mustesydän-trilogia. Itken vieläkin Mustemaailmaa lukiessani. Yhtäkkiä oma maailma ei olekaan tarpeeksi hyvä. Recklessiä lukiessa tulee sama tunne. Funke on uusien maailmojen mestari enkä malta odottaa sarjan kolmatta osaa ja uusia seikkailuja Peilimaailmassa.

Rick Yancey: 5. aalto

20140406-191000.jpg

“Olin käsittänyt kaiken väärin”, hän sanoo. “Ennen kuin löysin sinut, luulin, että ainoa tapa pysyä kiinni elämässä on löytää jotain minkä vuoksi elää. Ei ole. Pysyäkseen kiinni elämässä on löydettävä jotain, minkä vuoksi on valmis kuolemaan.”

Avaruusolennot ilmestyvät taivaalle, eikä kenelläkään ole tietoa siitä, mitä ne haluavat. Ovatko ne tulleet pelastamaan meidät vai tuhoavatko ne kaiken? Yllätys! Tuho tuli ja suurin osa ihmiskuntaa kuolee neljän aallon seurauksena. Ensin sähköt katkeavat, sitten tsunami vie kaupungit mukanaan. Jos joku on vielä jäljellä, ei voi välttyä veriseltä rutolta ja neljäntenä aaltona Vaimentajat, jotka tuhoavat ihmiskunnan rippeet. Mutta entä viides aalto, sillä vielä on ihmisiä elossa?

Cassie on menettänyt vanhempansa, mutta hänen veljensä voi vielä elää. Hän lähtee Samin perään. Elää yksin metsässä vain rynnäkkökivääri ystävänään. Tietysti, mikään ei ole parempi kuin rynnäkkökivääri tuhon keskellä. Cassie kuitenkin loukkaantuu ja tapaa Evanin, kummallisen tyypin jolla tuntuu olevan vielä kaikki hyvin tuhon keskellä. Voiko Evaniin luottaa?

Zombi on leirillä jonne kaikki lapset on pelastettu. Heistä koulutetaan tappajia, jotka pelastavat ihmiskunnan. Hän tekee kaikkensa päästäkseen pois leiriltä tositoimiin, mutta koulutus on vaikea. Sitä oikeastaan kuvataan todella kivasti. Zomibilla on asennetta koulutuksessa, mutta ohjaaja inhoaa häntä ja tekee kaikkensa, että Zombilla olisi vaikeaa. Asiaa ei auta uusi lapsi Nugetti, joka ikävöi siskoaan ja odottaa pelastusta.

Cassien asenne kirjassa on valloittava. Hänessä on sitä jotain. Hädän hetkellä hän on vahva ja valmis mihin tahansa maalinsa saavuttamiseksi, mutta silti hänellä on inhimillisiä tunteita. Evanin astuessa kuvaan hän on ongelmissa. Evanissa on jotain outoa, mutta mitä. Kuitenkin tunteet pistävät hänet luottamaan poikaan.

Evan tuntuu oikeastaan suoralta kopiolta Stepehenie Meyerin Vieraasta. Syy on toki selvä siitä lähtien kun hän ilmestyy ensimmäisen kerran. Ulkopuolinen, joka haluaa olla ihminen, mutta ei voi pettää omiaan. Hän on minusta ihana hahmo. Hän yrittää niin kovasti olla jotain muuta kuin on. Monet sanovat häntä nynneröksi, mikä on minusta väärä arvio. Hän on erittäin väkivaltainen ja valmis mihin tahansa Cassien vuoksi. Itkin lopussa hänen vuokseen.

Suosittelen kirjaa erittäin paljon! Miellyttävä lukukokemus ja mysteeri pysyy loppuun asti! Jouduin miettimään viidettä aaltoa pitkään. Siihen on viitteitä, mutta kun sen keksii ei voi muuta kuin nostaa hattua. Sehän on nerokas! Parempaa juonta ei voi keksiä ihmiskunnan tuhoamiseksi. Lukekaa ihmeessä. Edes vaihtelevat näkökulmat eivät sekoita niin paljoa, että kannattaisi jättää väliin.